Mikä sen mukavampaa kuin keskittyä omaan napaansa....
http://www.personaldata.com/
26.8.2008
22.8.2008
20.8.2008
Syrjäytymisestä
Hyvinvointikatsauksessa 2/2008 (Tilastokeskus) oli mielenkiintoinen artikkeli ”Syrjäytymistä on vaikea kuvata tilastoilla”, Kaisa-Mari Okkonen. Sen innoittamana tämä kysely. Voit kopioida kysymykset ja lähettää vastausten kanssa os. mieluusti @ luukku.com Tai vastata kommentoimalla. Teen vastauksista yhteenvedon tänne.
1. Mitkä seuraavista edustavat sinusta syrjäytynyttä ihmistä/elämäntilannetta?
asunnoton
yksinäinen
yksin asuva
päihteistä tai jostain muusta riippuvainen
vammainen
vankilassa oleva
vankilassa joskus ollut
köyhä
pitkäaikaissairas
mielisairas
opiskelija
työtön
surua läpikäyvä
muu, mikä?
2. Voiko syrjäytymistulevaisuutta ennustaa? Jos voi, mistä?
Voi. Sen tietää siitä, että…
Ei voi, koska…
Mielestäni….
3. Mitä sana syrjäytynyt sinulle merkitsee?
Sanasta syrjäytynyt/syrjäytyminen minulle tulee mieleen…
4. Voisiko sanan syrjäytynyt vaihtaa johonkin toiseen, mikä se olisi?
Ei syrjäytynyt vaan…
Ei voi/tarvitse vaihtaa
5. Oletko joskus kokenut itsesi syrjäytyneeksi? Jos olet, kerro miten.
Olen…
En ole.
1. Mitkä seuraavista edustavat sinusta syrjäytynyttä ihmistä/elämäntilannetta?
asunnoton
yksinäinen
yksin asuva
päihteistä tai jostain muusta riippuvainen
vammainen
vankilassa oleva
vankilassa joskus ollut
köyhä
pitkäaikaissairas
mielisairas
opiskelija
työtön
surua läpikäyvä
muu, mikä?
2. Voiko syrjäytymistulevaisuutta ennustaa? Jos voi, mistä?
Voi. Sen tietää siitä, että…
Ei voi, koska…
Mielestäni….
3. Mitä sana syrjäytynyt sinulle merkitsee?
Sanasta syrjäytynyt/syrjäytyminen minulle tulee mieleen…
4. Voisiko sanan syrjäytynyt vaihtaa johonkin toiseen, mikä se olisi?
Ei syrjäytynyt vaan…
Ei voi/tarvitse vaihtaa
5. Oletko joskus kokenut itsesi syrjäytyneeksi? Jos olet, kerro miten.
Olen…
En ole.
19.8.2008
Edithin uimareissun loppujakso
Edellisessä pätkässä Edith rakasteli auringon kanssa. Tässä hän menee alastomana uimaan...
”
Olen rakastunut ranskanopettajaani.
Hänellä on terävät kasvonpiirteet
ja karkea marraskesi.
(ei ”ihon pinta” vaan ”marraskesi”, sille Zaza tulee nauramaan)
Hänen kaartuva nenänsä herättää minussa kauhua ja inhoa,
hänen tuuheanmustat viiksensä,
hänen punaiset verhotut huulensa
- kaunis likakaivon aukko.
Ajellut posket vivahtavat siniseen.
Silmien mustuudessa pyörähtelevät keltaiset valkuaiset.
Hänen äänensä on kuin ulvontaa.
Istuessani pulpetissa
mieleeni kohoaa eläintieteellinen puutarha.
Kaula ja kapea niska nousevat liikkuvaisina
korkeasta, valkeasta kauluksesta joka hohtaa
ankarasti suljettua smokkia vasten.
Luokkaan astuessaan Cottier näyttää julmalta.
Nenäsuoran ja viiksien alta
hän hymyilee kuin varas.
Kaukaa katsoen hänen pienet, ihastuttavat liikkeensä
voivat ärsyttää minut äärimmilleni.
Jos hän tulee lähelleni
painan katseeni alas.
Luin tekstin tytöille. Kaikki nauroivat, myös minä. Me nauroimme ja koimme ihanaa täydellisen antaumuksen tunnetta. Sitten nauroimme sille, että kaikki nauroivat. Kun emme enää tienneet mille nauroimme, yritimme hillitä itsemme, mutta heti kun Zaza, jolla oli meistä parhaat taipumukset nauraa silkasta onnesta, vain hiukan hymyili, puhkesivat uudet rajut ilonfanfaarit ilmoille.
Varsinkin Zazan ulvonta kohosi tasoille joita emme olleet osanneet aavistaakaan, ja pelkäsimme että hänen ruumiinsa väistämättä halkeaisi.
”Nyt meidän täytyy lopettaa”, Raisa aneli. Silloin ohi kulku mies jolla oli isabellankeltainen, mustaraitainen uimapuku. Se riitti. Me kiljuimme naurusta. Mahan jokainen lihassäie kouristui ja värisi. Lopulta Zaza kellahti selälleen. Hän nauroi kengät jalastaan, kengät jotka olivat tuskin muuta kuin pikkuiset sievät, korolla varustetut köynökset. Ne lensivät laajassa kaaressa taaksepäin ja putosivat hevosen viereen.
Siinä oli pelastus. Naurua seurasi nyt kenkienheittelykilpailu selällään maaten.
Kukaan ei voittanut, sillä eräs massiivinen mieshenkilö jolla oli raskaat kasvonpiirteet ja ahmatin katse, tuli luoksemme Paulan kenkä kädessään ja uskotteli että se oli pudonnut hänen eväskoriinsa. Hän palauttaisi sen vain yhdellä ehdolla: sillä että Paula kiittäisi häntä.
”Millä tavoin?” Klaudia uskalsi kysyä.
Vastauksen ahmattisuu kuiskasi hänen ”ruusuiseen korvaansa”.
Paula, joka oli saanut korkeimmat arvosanat sellaisissa aineissa kuten käsityö, pedagogiikka ja uskonto, näki luultavasti edessään maisteri Bühlerin seistessään kunnioittavan kirkkaana kuin lapsi odottamassa että mieshenkilö perisi veronsa. Paula parka. Pelokas apeus sai hänen katseensa harhailemaan. Hän tuntui kyllä tajuavan miehen läsnäolon, että tämä liikkui häntä kohti, mutta hän oli kykenemätön täysin ymmärtämään tähän uhritoimeen johtaneita asianhaaroja.
Kaikille tuli nyt kiire. Kun olimme vaarassa joutua näkemään että Paula, luonnon olento, jumalan ajatus, joutuisi luolamiehen ahmaisemaksi, pakkasimme pikimmiten tavaramme lähtö varten.
Kattilakuopat kuuluivat retkisuunnitelmiin. Ohjasimme vaunut pohjoiseen päin kohti hiekkasarvea missä harmaanvihreät yrtit peittivät särkkiä tiheänä, pehmeästi astuttavana tähtipörrönä.
Tuuli oli siellä järjestellyt hiekan milloin jyrkiksi dyyneiksi, milloin syviksi, kattilanmuotoisiksi kuopiksi. Näimme pilkahduksen Ilja Repinin huvilasta, mutta päätimme leiriytyä kauemmaksi sillä Repinin ympärillä parveilivat Pietarin seurapiirit joihin lukeutuivat myös taiteilijat: näyttelijät, kriitikot ynnä muut huiveissaan ja huopaisissa kapottihatuissaan sekä venäläisen baletin daamit jättimäisissä, plyymejä notkuvissa hatuissaan.
Zaza laski eväskorin kattilakuoppaan jonka painanteessa kasvoi hietikkosaraa. Hiekka oli täällä valkoisempaa ja hienoa kuin hopeasuola. Hän koetteli sitä molemmin käsin niin kuin tunnustellaan sänkypeitettä.
”Minä olen nähnyt alastomia miehiä kuvissa”, hän sanoi osoittaen vähän kauemmas rannikolle, ”mutta täällä niitä voi nähdä oikeasti.”
Hän nousi autuaasti äännähtäen varpailleen kuullakseen paremmin meren. Hän painoi säärensä yhteen, puristi pakaransa tiukkaan ja kuunteli, ikään kuin meri olisi synnyttänyt hänessä entistä voimakkaamman halun antaa mennä ja noudattaa pienintäkin päähänpistoa. Kuten alasti uimista. Meri pakotti häntä uimaan alasti. Se oli herättänyt hänen ruumiinsa. Kuka halusi heittäytyä mereen alastomana?
Me katsoimme toisiimme. Paula roikotti päätään, mutta Klaudia ei. Hänen huulenkärkensä kostui. Hän hymyili ilkikurisesti. Sitten hän alkoi riisuutua.
”Et sinä uskalla”, Zaza sanoi.
”Uskallampas.”
Nyt hän oli innoissaan ja hänellä oli kiire saada uimapuku yltään. Zaza nautti Klaudian haasteesta mutta halusi ehtiä ensiksi. Hän pujotti nopeasti, huojahtelevin, nuorekkain liikkein säärensä pois uimapuvusta, mutta voittaja olikin Raisa. Hän oli päässyt huomaamatta kiskaisemaan vaatteensa pään yli, ja toisten syöksyessä veteen Raisa ui jo edestakaisin päästellen pieniä, häkellyttäviä huudahduksia, ikään kuin aallot olisivat olleet hänen ruumistaan rohkeasti pyyhkiviä suita.
Hän ui nopeasti ulapalle päin mutta tuli nopeasti pois vedestä.
Ihanan voimakas ja kaunis hän oli. Hänen vasta saamansa rinnat olivat korkeat ja terävät. Iho oli hehkutettu, kuin spriillä haudottu. Lyhyen, rajun painin jälkeen hän sai minut kumoon. Hän veti tuoksuani sisäänsä ja sanoi riisuvansa minut.
”Älä tee sitä!”
Paula tuli mukaan. Hän oli Raisan puolella. Hän säntäili ympäriinsä avuliaan innokkaana, haparoi uimapukua ja sai lopulta otteen.
Yhteistuumin he riisuivat minulta kaiken minun maatessani vääntelehtien hiekassa. He nauroivat ja kiljuivat. Minä lehahdin tulipunaiseksi ja hermojani kutkutti. He kantoivat minut mereen.
Kukaan ei voi syleillä niin kuin meri.
Se oli kuin huumetta. Kaikki haavani tuntuivat epätodellisilta. Aallot töykkivät ja löivät mutta minä en ollut enää millänikään mistään.
Oli heinäkuu.
Minä olin täysin haavaton.
Omat mehuni ravitsivat minua.
Minä olin voimiltani kenen tahansa vertainen.
”
”
Olen rakastunut ranskanopettajaani.
Hänellä on terävät kasvonpiirteet
ja karkea marraskesi.
(ei ”ihon pinta” vaan ”marraskesi”, sille Zaza tulee nauramaan)
Hänen kaartuva nenänsä herättää minussa kauhua ja inhoa,
hänen tuuheanmustat viiksensä,
hänen punaiset verhotut huulensa
- kaunis likakaivon aukko.
Ajellut posket vivahtavat siniseen.
Silmien mustuudessa pyörähtelevät keltaiset valkuaiset.
Hänen äänensä on kuin ulvontaa.
Istuessani pulpetissa
mieleeni kohoaa eläintieteellinen puutarha.
Kaula ja kapea niska nousevat liikkuvaisina
korkeasta, valkeasta kauluksesta joka hohtaa
ankarasti suljettua smokkia vasten.
Luokkaan astuessaan Cottier näyttää julmalta.
Nenäsuoran ja viiksien alta
hän hymyilee kuin varas.
Kaukaa katsoen hänen pienet, ihastuttavat liikkeensä
voivat ärsyttää minut äärimmilleni.
Jos hän tulee lähelleni
painan katseeni alas.
Luin tekstin tytöille. Kaikki nauroivat, myös minä. Me nauroimme ja koimme ihanaa täydellisen antaumuksen tunnetta. Sitten nauroimme sille, että kaikki nauroivat. Kun emme enää tienneet mille nauroimme, yritimme hillitä itsemme, mutta heti kun Zaza, jolla oli meistä parhaat taipumukset nauraa silkasta onnesta, vain hiukan hymyili, puhkesivat uudet rajut ilonfanfaarit ilmoille.
Varsinkin Zazan ulvonta kohosi tasoille joita emme olleet osanneet aavistaakaan, ja pelkäsimme että hänen ruumiinsa väistämättä halkeaisi.
”Nyt meidän täytyy lopettaa”, Raisa aneli. Silloin ohi kulku mies jolla oli isabellankeltainen, mustaraitainen uimapuku. Se riitti. Me kiljuimme naurusta. Mahan jokainen lihassäie kouristui ja värisi. Lopulta Zaza kellahti selälleen. Hän nauroi kengät jalastaan, kengät jotka olivat tuskin muuta kuin pikkuiset sievät, korolla varustetut köynökset. Ne lensivät laajassa kaaressa taaksepäin ja putosivat hevosen viereen.
Siinä oli pelastus. Naurua seurasi nyt kenkienheittelykilpailu selällään maaten.
Kukaan ei voittanut, sillä eräs massiivinen mieshenkilö jolla oli raskaat kasvonpiirteet ja ahmatin katse, tuli luoksemme Paulan kenkä kädessään ja uskotteli että se oli pudonnut hänen eväskoriinsa. Hän palauttaisi sen vain yhdellä ehdolla: sillä että Paula kiittäisi häntä.
”Millä tavoin?” Klaudia uskalsi kysyä.
Vastauksen ahmattisuu kuiskasi hänen ”ruusuiseen korvaansa”.
Paula, joka oli saanut korkeimmat arvosanat sellaisissa aineissa kuten käsityö, pedagogiikka ja uskonto, näki luultavasti edessään maisteri Bühlerin seistessään kunnioittavan kirkkaana kuin lapsi odottamassa että mieshenkilö perisi veronsa. Paula parka. Pelokas apeus sai hänen katseensa harhailemaan. Hän tuntui kyllä tajuavan miehen läsnäolon, että tämä liikkui häntä kohti, mutta hän oli kykenemätön täysin ymmärtämään tähän uhritoimeen johtaneita asianhaaroja.
Kaikille tuli nyt kiire. Kun olimme vaarassa joutua näkemään että Paula, luonnon olento, jumalan ajatus, joutuisi luolamiehen ahmaisemaksi, pakkasimme pikimmiten tavaramme lähtö varten.
Kattilakuopat kuuluivat retkisuunnitelmiin. Ohjasimme vaunut pohjoiseen päin kohti hiekkasarvea missä harmaanvihreät yrtit peittivät särkkiä tiheänä, pehmeästi astuttavana tähtipörrönä.
Tuuli oli siellä järjestellyt hiekan milloin jyrkiksi dyyneiksi, milloin syviksi, kattilanmuotoisiksi kuopiksi. Näimme pilkahduksen Ilja Repinin huvilasta, mutta päätimme leiriytyä kauemmaksi sillä Repinin ympärillä parveilivat Pietarin seurapiirit joihin lukeutuivat myös taiteilijat: näyttelijät, kriitikot ynnä muut huiveissaan ja huopaisissa kapottihatuissaan sekä venäläisen baletin daamit jättimäisissä, plyymejä notkuvissa hatuissaan.
Zaza laski eväskorin kattilakuoppaan jonka painanteessa kasvoi hietikkosaraa. Hiekka oli täällä valkoisempaa ja hienoa kuin hopeasuola. Hän koetteli sitä molemmin käsin niin kuin tunnustellaan sänkypeitettä.
”Minä olen nähnyt alastomia miehiä kuvissa”, hän sanoi osoittaen vähän kauemmas rannikolle, ”mutta täällä niitä voi nähdä oikeasti.”
Hän nousi autuaasti äännähtäen varpailleen kuullakseen paremmin meren. Hän painoi säärensä yhteen, puristi pakaransa tiukkaan ja kuunteli, ikään kuin meri olisi synnyttänyt hänessä entistä voimakkaamman halun antaa mennä ja noudattaa pienintäkin päähänpistoa. Kuten alasti uimista. Meri pakotti häntä uimaan alasti. Se oli herättänyt hänen ruumiinsa. Kuka halusi heittäytyä mereen alastomana?
Me katsoimme toisiimme. Paula roikotti päätään, mutta Klaudia ei. Hänen huulenkärkensä kostui. Hän hymyili ilkikurisesti. Sitten hän alkoi riisuutua.
”Et sinä uskalla”, Zaza sanoi.
”Uskallampas.”
Nyt hän oli innoissaan ja hänellä oli kiire saada uimapuku yltään. Zaza nautti Klaudian haasteesta mutta halusi ehtiä ensiksi. Hän pujotti nopeasti, huojahtelevin, nuorekkain liikkein säärensä pois uimapuvusta, mutta voittaja olikin Raisa. Hän oli päässyt huomaamatta kiskaisemaan vaatteensa pään yli, ja toisten syöksyessä veteen Raisa ui jo edestakaisin päästellen pieniä, häkellyttäviä huudahduksia, ikään kuin aallot olisivat olleet hänen ruumistaan rohkeasti pyyhkiviä suita.
Hän ui nopeasti ulapalle päin mutta tuli nopeasti pois vedestä.
Ihanan voimakas ja kaunis hän oli. Hänen vasta saamansa rinnat olivat korkeat ja terävät. Iho oli hehkutettu, kuin spriillä haudottu. Lyhyen, rajun painin jälkeen hän sai minut kumoon. Hän veti tuoksuani sisäänsä ja sanoi riisuvansa minut.
”Älä tee sitä!”
Paula tuli mukaan. Hän oli Raisan puolella. Hän säntäili ympäriinsä avuliaan innokkaana, haparoi uimapukua ja sai lopulta otteen.
Yhteistuumin he riisuivat minulta kaiken minun maatessani vääntelehtien hiekassa. He nauroivat ja kiljuivat. Minä lehahdin tulipunaiseksi ja hermojani kutkutti. He kantoivat minut mereen.
Kukaan ei voi syleillä niin kuin meri.
Se oli kuin huumetta. Kaikki haavani tuntuivat epätodellisilta. Aallot töykkivät ja löivät mutta minä en ollut enää millänikään mistään.
Oli heinäkuu.
Minä olin täysin haavaton.
Omat mehuni ravitsivat minua.
Minä olin voimiltani kenen tahansa vertainen.
”
18.8.2008
Vartiosaaripäivä onnistui yli odotusten
Kiitos kaikille vieraille ja vapaehtoisille. Saaren marjoista tehdyt mehut menivät kaikki kaupaksi, samoin kesäkurpitsat ja arvat. Muurinpohjalettutaikinaa oli 30 litraaa! Muikkuja nautittiin ja makkaraa syötiin. Keittoja oli kolmenlaisia: kasvissose-, jauheliha- ja makkarakeitot. Kaikki menivät nälkäisiin suihin.
Joku harmitteli muurinpohjalettupaikan ja kahvilan välistä etäisyyttä. Yksi penkiltä nurmikolle pyörähtäminenkin nähtiin. Pitkien pöytien ääressä tehtiin tuttavuuksia. Moni kävi katsomassa Viikinkikallion hienot näkymät, ilma oli kirkas lauantaisen sateen ja sumun jälkeen. Parit pyörähtelivät latotansseissa. Myös Tiina ja minä löysimme yhteiset askeleet tangon tahtiin.
Lapset iloitsivat saippuakuplapalloista ja tarkkaavaisuuspolku oli jännä. Vuohet Unelma ja Rauha nauttivat taukoamattomasta rapsuttelusta. 5-vuotiaat vuohineidit esittivät miten männynrungosta syödään kaarna, aika vauhdilla herkku syötiinkin.
Tunnelma oli mainio, kansainvälinenkin. Ainakin ranskaa, englantia ja ruotsia kuului puhuttavan. Ensi vuonna uudelleen. Mutta sitä ennen talvirieha!
PS. Jos kävit paikan päällä, olisi mukavaa lukea kokemuksistasi!
Joku harmitteli muurinpohjalettupaikan ja kahvilan välistä etäisyyttä. Yksi penkiltä nurmikolle pyörähtäminenkin nähtiin. Pitkien pöytien ääressä tehtiin tuttavuuksia. Moni kävi katsomassa Viikinkikallion hienot näkymät, ilma oli kirkas lauantaisen sateen ja sumun jälkeen. Parit pyörähtelivät latotansseissa. Myös Tiina ja minä löysimme yhteiset askeleet tangon tahtiin.
Lapset iloitsivat saippuakuplapalloista ja tarkkaavaisuuspolku oli jännä. Vuohet Unelma ja Rauha nauttivat taukoamattomasta rapsuttelusta. 5-vuotiaat vuohineidit esittivät miten männynrungosta syödään kaarna, aika vauhdilla herkku syötiinkin.
Tunnelma oli mainio, kansainvälinenkin. Ainakin ranskaa, englantia ja ruotsia kuului puhuttavan. Ensi vuonna uudelleen. Mutta sitä ennen talvirieha!
PS. Jos kävit paikan päällä, olisi mukavaa lukea kokemuksistasi!
11.8.2008
Viisi kannibaalia sai töitä valtion virastossa
(...kyllä vain, työskentelen sihteerinä.)
Ensimmäisenä päivänä pomo toivotti heidät tervetulleiksi:
"Olette kaikki meidän tiimiämme. Olkaa ahkeria ja voitte ansaita täällä hyvin ja edetä urallanne. Menkääpä nyt kahvioon lounaalle. Ja muistakaa olla häiritsemättä muita työntekijöitä".
Kannibaalit lupasivat ja menivät lounaalle. Pari kuukautta myöhemmin pomo ottaa heidät puhutteluun ja sanoo: "Olette olleet oikein ahkeria. Olen ollut erittäin tyytyväinen teihin. MUTTA, yksi sihteereistämme on hävinnyt.
Tiedättekö tästä mitään?"?
Kaikki kannibaalit pudistelevat päätään.
Sen jälkeen kun pomo on lähtenyt, kannibaalien vanhin kysyy vihaisena muilta:
"Kuka teistä idiooteista söi sihteerin?". Yksi käsi nousee hitaasti ylös.
Vanhin huutaa vihaisena: "Senkin hölmö! Olemme pari kuukautta syöneet projektipäälliköitä, laatupäälliköitä, suunnittelupäälliköitä ja jopa johtajia, eikä kukaan ole huomannut mitään, mutta SINUN piti mennä syömään SIHTEERI!
Ensimmäisenä päivänä pomo toivotti heidät tervetulleiksi:
"Olette kaikki meidän tiimiämme. Olkaa ahkeria ja voitte ansaita täällä hyvin ja edetä urallanne. Menkääpä nyt kahvioon lounaalle. Ja muistakaa olla häiritsemättä muita työntekijöitä".
Kannibaalit lupasivat ja menivät lounaalle. Pari kuukautta myöhemmin pomo ottaa heidät puhutteluun ja sanoo: "Olette olleet oikein ahkeria. Olen ollut erittäin tyytyväinen teihin. MUTTA, yksi sihteereistämme on hävinnyt.
Tiedättekö tästä mitään?"?
Kaikki kannibaalit pudistelevat päätään.
Sen jälkeen kun pomo on lähtenyt, kannibaalien vanhin kysyy vihaisena muilta:
"Kuka teistä idiooteista söi sihteerin?". Yksi käsi nousee hitaasti ylös.
Vanhin huutaa vihaisena: "Senkin hölmö! Olemme pari kuukautta syöneet projektipäälliköitä, laatupäälliköitä, suunnittelupäälliköitä ja jopa johtajia, eikä kukaan ole huomannut mitään, mutta SINUN piti mennä syömään SIHTEERI!
8.8.2008
Edithin uimareissu jatkuu
Tämä on siis ote Brunnerin kirjasta Edith. Otteen alku on laitettu tänne 29.7. Jatkoa seuraa...
”
Zaza ei koskaan sanonut: ”sinä olet ihana”. Hän sanoi: ”Sinulla on viehättävä asenne.” ”Miellyttävä” oli yhtä kuin ”neuvokas” ja jos me muut käytimme sanaa ”kaunis”, hän tahtoi nimittää tätä ”puoleensavetäväksi persoonallisuudeksi”.
Sellaisia persoonallisuuksia hän tahtoi tarkastella lähemmin kahvioissa. Se merkitsi ennen kaikkea että hän tahtoi antaa pikku turhamaisuutensa hivellä itseään. ”Sanomattomien suljen olento” tahtoi olla miesten ihailtavana.
Lisäksi hän tahtoi päästä hetkeksi istumaan kylmä minttuteen ääressä ja torjumaan kutsuja.
Harppulinnassa oli puistokonsertti.
Minä ohjasin vaunut kohti rantapromenadia. Zaza oli käden käänteessä vaihtanut kampausta. Nyt hänen niskaansa näkyi enemmän ja otsaa vähemmän kuin aikaisemmin. Hän tarttui peukalolla ja etusormella kaulukseensa, veti sitä ulospäin ja päästi rintojen väliin pienen noron tuulta. Jos halusimme tulla mukaan kahvilaan olimme tervetulleita.
Vain Paula halusi. Hän nauroi haastavasti ja sanoi haluavansa katsella kaikkia rakastuneita pareja jotka lähtivät hotellihuoneista rannalle. Hän oli kuullut että Terijoella oli yhtä paljon ”cabinets particuliers” kuin Pariisissa. Satamassa oli proomuja joista vuokrattiin rakastavaisille hyttejä.
Kuskit ohjailivat selkä suorana, pää pystyssä ja käsivarret kiinni vartalossa herrasväkiään rannalle. Me löysimme paikan rantamäntyjen alta.
”Mitä sinä aiot tänään kirjoittaa Cottierista?” Zaza huusi lähtiessään kahvilaa kohti.
Me olimme kaikki näihin aikoihin uppoutuneet pukemaan haavoitettuja tunteita pikaisiksi pikkurunoiksi. Vain sellaiset tunteet saattoivat synnyttää runoja. Tuskallisin merkillisyys, jota tähän tarkoitukseen käytettiin, oli onneton rakkaus. Minulla ei ollut sellaista rakkautta. Voidakseni paremmin selittää kirjoittamishaluni minä kauhistutin ympäristöäni keksityllä rakkaudella. Onnettomalla. Rakkaudella ranskanopettaja Cottieriin.
Nyt Zaza huusi minulle ja rukoili kirjoittamaan. Hän halusi kuulla minun lukevan jotakin ”shokeeraavaa” kahvilasta palattuaan.
Me vuokrasimme uimakopin ja vedimme villaneuleet yllemme. Raisa juoksi Klaudian kanssa veteen, mutta minä ehdin ensimmäisenä. Me roiskimme hurjasti ja kiljuimme onnesta. Sitten toiset ajoivat takaa Bebboa joka oli livahtanut tiehensä pallo mukanaan. Minä vajosin hiekalle.
Olin maannut yksin Pietarissa odottamassa tätä aurinkoa monet talviyöt. Nyt minä kierähdin selälleni ja venytin jalkojani. Odotukseni oli niin voimakasta että käsivarret valahtivat alas kylkien sivulle.
Aurinko teki kaiken mitä olin kuvitellut.
Se painoi minut maata vasten. Se hapuili sokeasti vaatteita kuin aukkoa etsien. Se hiipi paikkoihin joihin en ollut uneksinutkaan sen etsiytyvän, paikkoihin jotka jyskyttivät jännitystä. Se näki missä vyötärö kapeni. Se ihaili korviani, varpaitani ja kaulaani. Tavassani käännellä vartaloa hiekalla oli jotain mikä ihastutti aurinkoa. Se jumaloi jokaista kohtaa minussa. Se näki miten suu ja huulet muuttuivat toiseksi hävyksi. Aurinko ei jättänyt ainuttakaan läikkää vaille suudelmia. Kun se suuteli silmäluomia, tunsin sen sylissäni. Jalkaa suudellessa se sai kaulan punastumaan. Minä kierähdin ympäri. Se oli heti taas kimpussani, kiipeili hurjana päälläni, haisteli minua kaikkialta kuin eläin.
Aurinko oli niin voimakas että minä aloin ymmärtää kaikkia maailman rakastajia, niitä jotka haluavat omistaa aina tuhoon saakka.
”Minä aion kiivetä laiturille”, Raisa huusi.
”Ei noita paaluja pitkin voi kiivetä”, kuulin Klaudian vastaavan. Raisa sanoi tietävänsä miten piti kiivetä.
”Ei uimapuvussa”, Klaudia intti.
Raisan uimapuvussa oli vyö ja polviin ulottuvat housut. Hän heitti vyön pois, kurotti käsivarrellaan otteen tukipuusta ja kapusi. Klaudia pilaili hänen kanssaan hänen kiivetessään ja heitteli häntä kävyillä.
”Tule alas!” hän huusi heittäne kävyn. ”Painitaan.”
Klaudia paini mielellään Raisan kanssa. He seisoivat toisiinsa kietoutuneina. Oli kuuma ja vartalot valuivat hikeä. Heidän ympärillään oli punavalkoraitaisiin uimapukuihin pukeutuneita nuoria miehiä jotka katselivat heitä. Klaudia tavoitteli Raisan säärtä mutta Raisa sai kaadetuksi hänet. Raisa istahti hänen päälleen ja ilmoitti voittaneensa.
”Haluatko sinä painia?” Raisa kysyi.
Minä suljin silmäni ja hymyilin.
”Uskallatko?” Raisa sanoi.
”Uskallanko? Minä runnoisin sinut.”
Bebbo säntäisi ympäriinsä haukkuen kiihtymyksestä. Raisa näki etten minä hievahtanutkaan. Hän nousi pystyy ja katosi. Hän palasi pian mukanaan puiden luota tuomansa toukka. Hän laski sen minun reidelleni.
Klaudia huusi: ”Ota se pois, ota se pois!”
Minä ojensin sääreni. Toukka liikkui kahtena aaltona. Se kantoi selässään loistavan keltaista silkkimattoa, mutta ruumiinonkalon sisällä kaikki oli löysää. Se oli täynnä elävää, valkoista lientä joka kaareutui sykkien ylöspäin toukan ryömiessä reiden yli.
”Ota se pois!” Klaudia kiljui.
Se oli silkkiperhonen. Minä otin sen mukaan laiturille. Laskin sen mustalle vahakansiviholleni ja kirjoitin Cottieristä.
”
”
Zaza ei koskaan sanonut: ”sinä olet ihana”. Hän sanoi: ”Sinulla on viehättävä asenne.” ”Miellyttävä” oli yhtä kuin ”neuvokas” ja jos me muut käytimme sanaa ”kaunis”, hän tahtoi nimittää tätä ”puoleensavetäväksi persoonallisuudeksi”.
Sellaisia persoonallisuuksia hän tahtoi tarkastella lähemmin kahvioissa. Se merkitsi ennen kaikkea että hän tahtoi antaa pikku turhamaisuutensa hivellä itseään. ”Sanomattomien suljen olento” tahtoi olla miesten ihailtavana.
Lisäksi hän tahtoi päästä hetkeksi istumaan kylmä minttuteen ääressä ja torjumaan kutsuja.
Harppulinnassa oli puistokonsertti.
Minä ohjasin vaunut kohti rantapromenadia. Zaza oli käden käänteessä vaihtanut kampausta. Nyt hänen niskaansa näkyi enemmän ja otsaa vähemmän kuin aikaisemmin. Hän tarttui peukalolla ja etusormella kaulukseensa, veti sitä ulospäin ja päästi rintojen väliin pienen noron tuulta. Jos halusimme tulla mukaan kahvilaan olimme tervetulleita.
Vain Paula halusi. Hän nauroi haastavasti ja sanoi haluavansa katsella kaikkia rakastuneita pareja jotka lähtivät hotellihuoneista rannalle. Hän oli kuullut että Terijoella oli yhtä paljon ”cabinets particuliers” kuin Pariisissa. Satamassa oli proomuja joista vuokrattiin rakastavaisille hyttejä.
Kuskit ohjailivat selkä suorana, pää pystyssä ja käsivarret kiinni vartalossa herrasväkiään rannalle. Me löysimme paikan rantamäntyjen alta.
”Mitä sinä aiot tänään kirjoittaa Cottierista?” Zaza huusi lähtiessään kahvilaa kohti.
Me olimme kaikki näihin aikoihin uppoutuneet pukemaan haavoitettuja tunteita pikaisiksi pikkurunoiksi. Vain sellaiset tunteet saattoivat synnyttää runoja. Tuskallisin merkillisyys, jota tähän tarkoitukseen käytettiin, oli onneton rakkaus. Minulla ei ollut sellaista rakkautta. Voidakseni paremmin selittää kirjoittamishaluni minä kauhistutin ympäristöäni keksityllä rakkaudella. Onnettomalla. Rakkaudella ranskanopettaja Cottieriin.
Nyt Zaza huusi minulle ja rukoili kirjoittamaan. Hän halusi kuulla minun lukevan jotakin ”shokeeraavaa” kahvilasta palattuaan.
Me vuokrasimme uimakopin ja vedimme villaneuleet yllemme. Raisa juoksi Klaudian kanssa veteen, mutta minä ehdin ensimmäisenä. Me roiskimme hurjasti ja kiljuimme onnesta. Sitten toiset ajoivat takaa Bebboa joka oli livahtanut tiehensä pallo mukanaan. Minä vajosin hiekalle.
Olin maannut yksin Pietarissa odottamassa tätä aurinkoa monet talviyöt. Nyt minä kierähdin selälleni ja venytin jalkojani. Odotukseni oli niin voimakasta että käsivarret valahtivat alas kylkien sivulle.
Aurinko teki kaiken mitä olin kuvitellut.
Se painoi minut maata vasten. Se hapuili sokeasti vaatteita kuin aukkoa etsien. Se hiipi paikkoihin joihin en ollut uneksinutkaan sen etsiytyvän, paikkoihin jotka jyskyttivät jännitystä. Se näki missä vyötärö kapeni. Se ihaili korviani, varpaitani ja kaulaani. Tavassani käännellä vartaloa hiekalla oli jotain mikä ihastutti aurinkoa. Se jumaloi jokaista kohtaa minussa. Se näki miten suu ja huulet muuttuivat toiseksi hävyksi. Aurinko ei jättänyt ainuttakaan läikkää vaille suudelmia. Kun se suuteli silmäluomia, tunsin sen sylissäni. Jalkaa suudellessa se sai kaulan punastumaan. Minä kierähdin ympäri. Se oli heti taas kimpussani, kiipeili hurjana päälläni, haisteli minua kaikkialta kuin eläin.
Aurinko oli niin voimakas että minä aloin ymmärtää kaikkia maailman rakastajia, niitä jotka haluavat omistaa aina tuhoon saakka.
”Minä aion kiivetä laiturille”, Raisa huusi.
”Ei noita paaluja pitkin voi kiivetä”, kuulin Klaudian vastaavan. Raisa sanoi tietävänsä miten piti kiivetä.
”Ei uimapuvussa”, Klaudia intti.
Raisan uimapuvussa oli vyö ja polviin ulottuvat housut. Hän heitti vyön pois, kurotti käsivarrellaan otteen tukipuusta ja kapusi. Klaudia pilaili hänen kanssaan hänen kiivetessään ja heitteli häntä kävyillä.
”Tule alas!” hän huusi heittäne kävyn. ”Painitaan.”
Klaudia paini mielellään Raisan kanssa. He seisoivat toisiinsa kietoutuneina. Oli kuuma ja vartalot valuivat hikeä. Heidän ympärillään oli punavalkoraitaisiin uimapukuihin pukeutuneita nuoria miehiä jotka katselivat heitä. Klaudia tavoitteli Raisan säärtä mutta Raisa sai kaadetuksi hänet. Raisa istahti hänen päälleen ja ilmoitti voittaneensa.
”Haluatko sinä painia?” Raisa kysyi.
Minä suljin silmäni ja hymyilin.
”Uskallatko?” Raisa sanoi.
”Uskallanko? Minä runnoisin sinut.”
Bebbo säntäisi ympäriinsä haukkuen kiihtymyksestä. Raisa näki etten minä hievahtanutkaan. Hän nousi pystyy ja katosi. Hän palasi pian mukanaan puiden luota tuomansa toukka. Hän laski sen minun reidelleni.
Klaudia huusi: ”Ota se pois, ota se pois!”
Minä ojensin sääreni. Toukka liikkui kahtena aaltona. Se kantoi selässään loistavan keltaista silkkimattoa, mutta ruumiinonkalon sisällä kaikki oli löysää. Se oli täynnä elävää, valkoista lientä joka kaareutui sykkien ylöspäin toukan ryömiessä reiden yli.
”Ota se pois!” Klaudia kiljui.
Se oli silkkiperhonen. Minä otin sen mukaan laiturille. Laskin sen mustalle vahakansiviholleni ja kirjoitin Cottieristä.
”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
