Seksin hinta on vakio - se on tasan kaikki

Enää kaksi yötä ja Tiina tulee luokseni. Viikko on ollut pitkä aika olla erossa. Auts.

Edith

Tämän takia perustin blogin. Ernst Brunnerin kirjassa Edith on kiihkeä, upea rantaretken kuvaus. Tässä retken alku, jatkoa seuraa...

Ernst Brunner: Edith, 1992. Ote kirjasta.

”
Paula ja Klaudia herättivät minut.
Raisa odotti kettutarhan luona ja siellä Beppo sai meidät kiinni. Se halusi mukaan, niin raihnas kuin olikin.
Aamu silkinhohtoisena rikkasinapin kukkien yllä.
Ja tässä me olimme me läksyelikot Petri Mädchenschulen pimeydestä. Aloimme heti käyttäytyä kuin maantie kesyttämättömät varsat. Aurinko poltti yllämme timanttisadettaan. Säteet lankesivat valkohehkuisina kuin teräslastut. Kipinäparvi toisensa jälkeen lankesi tielle, niityille, laiholle, harjatehtaan kattopellille jotka kultaantuivat ja sihisivät kuin egyptiläinen alabasteri.
Raisa suuteli minua ja kääri sukkani alas. Klaudialla oli granaatinvihreä hameensa. Poliisivartiokonttorin luona hän kiinnitti hameen liepeen vyötärölle niin että polvet näkyivät. Hän veti Paulan lähelleen. Hän katsoi tähän päresoihtusilmillään ja nauroi: ”Mikä ilma, mikä ilma!”
”Päivää”, sanoi Topi Relander kestikievarin terassilta. ”Hyvästi”, minä vastasin, ja sitten me tirskuimme, koska Topi oli katsonut minuun riivatun keskittyneesti. Hänen silmiinsä ilmaantui salaperäistä auringonhehkua. Hän halusi kumartua kaiteen yli, ottaa suuni vahvojen huuliensa väliin ja pitää sen siinä, muokata sitä kunnes ruumis värähtelisi.
Siltä Topi näytti kun minä, Edith, kuljin kestikievarin ohi pellavakesäpuvussani ja punaisin pionein koristellussa hatussani. Taloja oli nyt nurkka nurkassa kiinni: matkatavara, ruokakauppa, täysihoitola, säästökassa ja sitten Kalmykovin ’Hotel Metropol’.
Luhtahuittiparvi lensi Laatokalta päin herrasväenhuvilan yli. Trrr-trrr-trrr äänteli parvi jota Kalmykov seurasi katseellaan, ahneus silmissään ja keittiön ovi avoinna siltä varalta että kysymys olisi ollut syötävistä sammakoista joiden ääntä luhtahuitit niin erehdyttävästi matkivat.
Me saimme odottaa eteisessä.
Fedosia-rouva kuljeskeli edestakaisin stukkohedelmäseppeleen alla. Aamutakki oli samaa kangasta kuin tuolien verhoilu, punaista ja kultauurteista. Hänellä oli korva kipeänä, ja hän napsutteli ankarasti sormiaan.
Me tirskuimme.
Sitten vihdoin Zaza.
Hevonen valjastettuna, piiska telineessään, ruokakori pakattuna. Silloin hän tuli.
Minä sain mennä etuistuimelle Bebon kanssa. Taruin ohjaksiin. Halusin syöksyä matkaan mutta Zazan piti ensin näyttää uimapukunsa. Mustat sukat, ja puku kietoi tiiviisti sääriä joita peitti lyhyt hame. Ei lainkaan hilkkaa. Hän kehotti meitä kaikkia jättämään hilkan pois kylpiessä. Pään piti olla paljaana.
Ei myöskään sukkia, Klaudia kehotti.
Se oli kaikista hyvin uskallettua. Me nauroimme hillittömästi. Nauroimme koko ruumiillamme.
Klamykov alkoi hermostua. Me kuulostimme aivan maalaistytöiltä. Kuulostimme metsäkanoilta. Eikä tuo sitä paitsi ollut enää edes naurua. Se oli aivan liian kirkuvaa. Me räkätimme kuin harakat, väitti Kalmykov joka itsekin alkoi käydä hilpeäksi. Zaza oli kerran sanonut isästään:
”Hän on niin vakava. Hän ei osaa nauraa.” Nyt Zaza näki hänen antavan vapaan vallan hilpeydelleen ja se sai Zazan ja meidät muut nauramaan aivan valtoimenaan.
Bebbokin nauroi. Se kuulosti hyeenalta.
Minun ohjatessa vaunuja portista ulos peräämme juoksi palvelija veivigramofoni mukanaan. Sitä emme saaneet unohtaa.
Koko matkan Raivolasta maaseudulle minä näin kaiken kyynelten läpi, miehet matkalla miilumajalle metsän läpi, joku menossa joelle kokemaan pyydyksiään, näin naisia ja uima-asuisia lapsia pitkillä lavarattailla, sitten kanervikkoa joka vaihtui laihoiksi kaskimaiksi ennen kuin lopulta hietikot alkoivat Vemmelsuun kylän kohdalla.
Minä ajoin. Hoputin hevosta piiskalla.
Eteenpäin!
Piiskaa on heilutettava kädellä eikä käsivarrella. Siima on heitettävä eteenpäin. Se on ohjattava alhaalta ylöspäin. Eikä selkään tai säkään. Siiman on osuttava lapaan, sillä silloin hevonen rakastaa vauhtia ja näyttää miten sutjakasti se juoksee.
Paula parka. Hän päästeli pieniä, valittavia äännähdyksiä, kuin säikähtyneitä linnunliverryksiä. Hän piteli kouristuksen omaisesti hentoa aurinkovarjoaan.
”Edith”, hän vaikeroi, ja ”Ei, ei, ei”, mutta Raisa ja Klaudia usuttivat minua.
”Vaj”, Raisa ulvoi, ”vaj, vaj!” ja Klaudia tarttui gramofoniin, otti torven ja lauloi. Laulu kumpusi esiin kuin hurja himo. ”Nopeammin, nopeammin”, se vyöryi.
Siirtolapuutarhat maatyöntekijäkoulun luona tuoksuivat lipstikalta ja kurjenpolvilta. Sitten hevosenselän voimakas haju kohosi uun yli. Eläin oli kuumissaan ja alkoi vaahdota. Se nyki häntäänsä niin että jouhet kimalsivat. Minä sivalsin piiskalla. Tuuli riuhtoi meitä. Leningin kangas kohosi. Reidet paljastuivat.
Minä nauroin. Hampaani olivat pienet ja valkoiset. Näytin niitä usein hampaiden välistä. Ne jotka sen näkivät sanoivat: ”Tuo tyttö puree!”
Missä meri oli?
Tuossa oli kivimuuri ja rantahuvilat. Sitten hietikkokangas.
”Vaj, vaj”, Raisa huusi. Hän puri minua olkapäästä. Minä pysyttelin kuskipukilla puoliksi seisaallaan, mutta Raisa vuoroon puri minua olkapäästä, vuoroon ulvoi.
Missä on ranta?
Mainingit vyöryivät jo ruumiin läpi, ja kun Terijoen aallonmurtaja ilmaantui näkyviin, silmät olivat selkosen selällään ja niitä peitti sama väreilevä kimalluksen kalvo kuin itse merta.
"