Edithin uimareissu jatkuu

Tämä on siis ote Brunnerin kirjasta Edith. Otteen alku on laitettu tänne 29.7. Jatkoa seuraa...

”
Zaza ei koskaan sanonut: ”sinä olet ihana”. Hän sanoi: ”Sinulla on viehättävä asenne.” ”Miellyttävä” oli yhtä kuin ”neuvokas” ja jos me muut käytimme sanaa ”kaunis”, hän tahtoi nimittää tätä ”puoleensavetäväksi persoonallisuudeksi”.
Sellaisia persoonallisuuksia hän tahtoi tarkastella lähemmin kahvioissa. Se merkitsi ennen kaikkea että hän tahtoi antaa pikku turhamaisuutensa hivellä itseään. ”Sanomattomien suljen olento” tahtoi olla miesten ihailtavana.
Lisäksi hän tahtoi päästä hetkeksi istumaan kylmä minttuteen ääressä ja torjumaan kutsuja.
Harppulinnassa oli puistokonsertti.
Minä ohjasin vaunut kohti rantapromenadia. Zaza oli käden käänteessä vaihtanut kampausta. Nyt hänen niskaansa näkyi enemmän ja otsaa vähemmän kuin aikaisemmin. Hän tarttui peukalolla ja etusormella kaulukseensa, veti sitä ulospäin ja päästi rintojen väliin pienen noron tuulta. Jos halusimme tulla mukaan kahvilaan olimme tervetulleita.
Vain Paula halusi. Hän nauroi haastavasti ja sanoi haluavansa katsella kaikkia rakastuneita pareja jotka lähtivät hotellihuoneista rannalle. Hän oli kuullut että Terijoella oli yhtä paljon ”cabinets particuliers” kuin Pariisissa. Satamassa oli proomuja joista vuokrattiin rakastavaisille hyttejä.
Kuskit ohjailivat selkä suorana, pää pystyssä ja käsivarret kiinni vartalossa herrasväkiään rannalle. Me löysimme paikan rantamäntyjen alta.
”Mitä sinä aiot tänään kirjoittaa Cottierista?” Zaza huusi lähtiessään kahvilaa kohti.
Me olimme kaikki näihin aikoihin uppoutuneet pukemaan haavoitettuja tunteita pikaisiksi pikkurunoiksi. Vain sellaiset tunteet saattoivat synnyttää runoja. Tuskallisin merkillisyys, jota tähän tarkoitukseen käytettiin, oli onneton rakkaus. Minulla ei ollut sellaista rakkautta. Voidakseni paremmin selittää kirjoittamishaluni minä kauhistutin ympäristöäni keksityllä rakkaudella. Onnettomalla. Rakkaudella ranskanopettaja Cottieriin.
Nyt Zaza huusi minulle ja rukoili kirjoittamaan. Hän halusi kuulla minun lukevan jotakin ”shokeeraavaa” kahvilasta palattuaan.
Me vuokrasimme uimakopin ja vedimme villaneuleet yllemme. Raisa juoksi Klaudian kanssa veteen, mutta minä ehdin ensimmäisenä. Me roiskimme hurjasti ja kiljuimme onnesta. Sitten toiset ajoivat takaa Bebboa joka oli livahtanut tiehensä pallo mukanaan. Minä vajosin hiekalle.
Olin maannut yksin Pietarissa odottamassa tätä aurinkoa monet talviyöt. Nyt minä kierähdin selälleni ja venytin jalkojani. Odotukseni oli niin voimakasta että käsivarret valahtivat alas kylkien sivulle.
Aurinko teki kaiken mitä olin kuvitellut.
Se painoi minut maata vasten. Se hapuili sokeasti vaatteita kuin aukkoa etsien. Se hiipi paikkoihin joihin en ollut uneksinutkaan sen etsiytyvän, paikkoihin jotka jyskyttivät jännitystä. Se näki missä vyötärö kapeni. Se ihaili korviani, varpaitani ja kaulaani. Tavassani käännellä vartaloa hiekalla oli jotain mikä ihastutti aurinkoa. Se jumaloi jokaista kohtaa minussa. Se näki miten suu ja huulet muuttuivat toiseksi hävyksi. Aurinko ei jättänyt ainuttakaan läikkää vaille suudelmia. Kun se suuteli silmäluomia, tunsin sen sylissäni. Jalkaa suudellessa se sai kaulan punastumaan. Minä kierähdin ympäri. Se oli heti taas kimpussani, kiipeili hurjana päälläni, haisteli minua kaikkialta kuin eläin.
Aurinko oli niin voimakas että minä aloin ymmärtää kaikkia maailman rakastajia, niitä jotka haluavat omistaa aina tuhoon saakka.
”Minä aion kiivetä laiturille”, Raisa huusi.
”Ei noita paaluja pitkin voi kiivetä”, kuulin Klaudian vastaavan. Raisa sanoi tietävänsä miten piti kiivetä.
”Ei uimapuvussa”, Klaudia intti.
Raisan uimapuvussa oli vyö ja polviin ulottuvat housut. Hän heitti vyön pois, kurotti käsivarrellaan otteen tukipuusta ja kapusi. Klaudia pilaili hänen kanssaan hänen kiivetessään ja heitteli häntä kävyillä.
”Tule alas!” hän huusi heittäne kävyn. ”Painitaan.”
Klaudia paini mielellään Raisan kanssa. He seisoivat toisiinsa kietoutuneina. Oli kuuma ja vartalot valuivat hikeä. Heidän ympärillään oli punavalkoraitaisiin uimapukuihin pukeutuneita nuoria miehiä jotka katselivat heitä. Klaudia tavoitteli Raisan säärtä mutta Raisa sai kaadetuksi hänet. Raisa istahti hänen päälleen ja ilmoitti voittaneensa.
”Haluatko sinä painia?” Raisa kysyi.
Minä suljin silmäni ja hymyilin.
”Uskallatko?” Raisa sanoi.
”Uskallanko? Minä runnoisin sinut.”
Bebbo säntäisi ympäriinsä haukkuen kiihtymyksestä. Raisa näki etten minä hievahtanutkaan. Hän nousi pystyy ja katosi. Hän palasi pian mukanaan puiden luota tuomansa toukka. Hän laski sen minun reidelleni.
Klaudia huusi: ”Ota se pois, ota se pois!”
Minä ojensin sääreni. Toukka liikkui kahtena aaltona. Se kantoi selässään loistavan keltaista silkkimattoa, mutta ruumiinonkalon sisällä kaikki oli löysää. Se oli täynnä elävää, valkoista lientä joka kaareutui sykkien ylöspäin toukan ryömiessä reiden yli.
”Ota se pois!” Klaudia kiljui.
Se oli silkkiperhonen. Minä otin sen mukaan laiturille. Laskin sen mustalle vahakansiviholleni ja kirjoitin Cottieristä.
”