Edithin uimareissun loppujakso

Edellisessä pätkässä Edith rakasteli auringon kanssa. Tässä hän menee alastomana uimaan...

”
Olen rakastunut ranskanopettajaani.
Hänellä on terävät kasvonpiirteet
ja karkea marraskesi.
(ei ”ihon pinta” vaan ”marraskesi”, sille Zaza tulee nauramaan)
Hänen kaartuva nenänsä herättää minussa kauhua ja inhoa,
hänen tuuheanmustat viiksensä,
hänen punaiset verhotut huulensa
- kaunis likakaivon aukko.
Ajellut posket vivahtavat siniseen.
Silmien mustuudessa pyörähtelevät keltaiset valkuaiset.
Hänen äänensä on kuin ulvontaa.
Istuessani pulpetissa
mieleeni kohoaa eläintieteellinen puutarha.
Kaula ja kapea niska nousevat liikkuvaisina
korkeasta, valkeasta kauluksesta joka hohtaa
ankarasti suljettua smokkia vasten.
Luokkaan astuessaan Cottier näyttää julmalta.
Nenäsuoran ja viiksien alta
hän hymyilee kuin varas.
Kaukaa katsoen hänen pienet, ihastuttavat liikkeensä
voivat ärsyttää minut äärimmilleni.
Jos hän tulee lähelleni
painan katseeni alas.

Luin tekstin tytöille. Kaikki nauroivat, myös minä. Me nauroimme ja koimme ihanaa täydellisen antaumuksen tunnetta. Sitten nauroimme sille, että kaikki nauroivat. Kun emme enää tienneet mille nauroimme, yritimme hillitä itsemme, mutta heti kun Zaza, jolla oli meistä parhaat taipumukset nauraa silkasta onnesta, vain hiukan hymyili, puhkesivat uudet rajut ilonfanfaarit ilmoille.
Varsinkin Zazan ulvonta kohosi tasoille joita emme olleet osanneet aavistaakaan, ja pelkäsimme että hänen ruumiinsa väistämättä halkeaisi.
”Nyt meidän täytyy lopettaa”, Raisa aneli. Silloin ohi kulku mies jolla oli isabellankeltainen, mustaraitainen uimapuku. Se riitti. Me kiljuimme naurusta. Mahan jokainen lihassäie kouristui ja värisi. Lopulta Zaza kellahti selälleen. Hän nauroi kengät jalastaan, kengät jotka olivat tuskin muuta kuin pikkuiset sievät, korolla varustetut köynökset. Ne lensivät laajassa kaaressa taaksepäin ja putosivat hevosen viereen.
Siinä oli pelastus. Naurua seurasi nyt kenkienheittelykilpailu selällään maaten.
Kukaan ei voittanut, sillä eräs massiivinen mieshenkilö jolla oli raskaat kasvonpiirteet ja ahmatin katse, tuli luoksemme Paulan kenkä kädessään ja uskotteli että se oli pudonnut hänen eväskoriinsa. Hän palauttaisi sen vain yhdellä ehdolla: sillä että Paula kiittäisi häntä.
”Millä tavoin?” Klaudia uskalsi kysyä.
Vastauksen ahmattisuu kuiskasi hänen ”ruusuiseen korvaansa”.
Paula, joka oli saanut korkeimmat arvosanat sellaisissa aineissa kuten käsityö, pedagogiikka ja uskonto, näki luultavasti edessään maisteri Bühlerin seistessään kunnioittavan kirkkaana kuin lapsi odottamassa että mieshenkilö perisi veronsa. Paula parka. Pelokas apeus sai hänen katseensa harhailemaan. Hän tuntui kyllä tajuavan miehen läsnäolon, että tämä liikkui häntä kohti, mutta hän oli kykenemätön täysin ymmärtämään tähän uhritoimeen johtaneita asianhaaroja.
Kaikille tuli nyt kiire. Kun olimme vaarassa joutua näkemään että Paula, luonnon olento, jumalan ajatus, joutuisi luolamiehen ahmaisemaksi, pakkasimme pikimmiten tavaramme lähtö varten.

Kattilakuopat kuuluivat retkisuunnitelmiin. Ohjasimme vaunut pohjoiseen päin kohti hiekkasarvea missä harmaanvihreät yrtit peittivät särkkiä tiheänä, pehmeästi astuttavana tähtipörrönä.
Tuuli oli siellä järjestellyt hiekan milloin jyrkiksi dyyneiksi, milloin syviksi, kattilanmuotoisiksi kuopiksi. Näimme pilkahduksen Ilja Repinin huvilasta, mutta päätimme leiriytyä kauemmaksi sillä Repinin ympärillä parveilivat Pietarin seurapiirit joihin lukeutuivat myös taiteilijat: näyttelijät, kriitikot ynnä muut huiveissaan ja huopaisissa kapottihatuissaan sekä venäläisen baletin daamit jättimäisissä, plyymejä notkuvissa hatuissaan.
Zaza laski eväskorin kattilakuoppaan jonka painanteessa kasvoi hietikkosaraa. Hiekka oli täällä valkoisempaa ja hienoa kuin hopeasuola. Hän koetteli sitä molemmin käsin niin kuin tunnustellaan sänkypeitettä.
”Minä olen nähnyt alastomia miehiä kuvissa”, hän sanoi osoittaen vähän kauemmas rannikolle, ”mutta täällä niitä voi nähdä oikeasti.”
Hän nousi autuaasti äännähtäen varpailleen kuullakseen paremmin meren. Hän painoi säärensä yhteen, puristi pakaransa tiukkaan ja kuunteli, ikään kuin meri olisi synnyttänyt hänessä entistä voimakkaamman halun antaa mennä ja noudattaa pienintäkin päähänpistoa. Kuten alasti uimista. Meri pakotti häntä uimaan alasti. Se oli herättänyt hänen ruumiinsa. Kuka halusi heittäytyä mereen alastomana?
Me katsoimme toisiimme. Paula roikotti päätään, mutta Klaudia ei. Hänen huulenkärkensä kostui. Hän hymyili ilkikurisesti. Sitten hän alkoi riisuutua.
”Et sinä uskalla”, Zaza sanoi.
”Uskallampas.”
Nyt hän oli innoissaan ja hänellä oli kiire saada uimapuku yltään. Zaza nautti Klaudian haasteesta mutta halusi ehtiä ensiksi. Hän pujotti nopeasti, huojahtelevin, nuorekkain liikkein säärensä pois uimapuvusta, mutta voittaja olikin Raisa. Hän oli päässyt huomaamatta kiskaisemaan vaatteensa pään yli, ja toisten syöksyessä veteen Raisa ui jo edestakaisin päästellen pieniä, häkellyttäviä huudahduksia, ikään kuin aallot olisivat olleet hänen ruumistaan rohkeasti pyyhkiviä suita.
Hän ui nopeasti ulapalle päin mutta tuli nopeasti pois vedestä.
Ihanan voimakas ja kaunis hän oli. Hänen vasta saamansa rinnat olivat korkeat ja terävät. Iho oli hehkutettu, kuin spriillä haudottu. Lyhyen, rajun painin jälkeen hän sai minut kumoon. Hän veti tuoksuani sisäänsä ja sanoi riisuvansa minut.
”Älä tee sitä!”
Paula tuli mukaan. Hän oli Raisan puolella. Hän säntäili ympäriinsä avuliaan innokkaana, haparoi uimapukua ja sai lopulta otteen.
Yhteistuumin he riisuivat minulta kaiken minun maatessani vääntelehtien hiekassa. He nauroivat ja kiljuivat. Minä lehahdin tulipunaiseksi ja hermojani kutkutti. He kantoivat minut mereen.
Kukaan ei voi syleillä niin kuin meri.
Se oli kuin huumetta. Kaikki haavani tuntuivat epätodellisilta. Aallot töykkivät ja löivät mutta minä en ollut enää millänikään mistään.
Oli heinäkuu.
Minä olin täysin haavaton.
Omat mehuni ravitsivat minua.
Minä olin voimiltani kenen tahansa vertainen.
”