Luulin aina ettei ole muita

Se on kamala tunne. Kun luulee, että on ainoa.

Eilen illalla alkoi vammaisen lapsen tai erityislapsen yksinhuoltajien ryhmä. Eikä todellakaan oltu ainoita: meitä oli 9 ja yksi on vielä tulossa. Kun elämä on liian rankkaa, pitäisi aina olla lähellä joku joka on kokenut saman, joka ymmärtää kulmakarvan asennosta, miltä tuntuu.

Ryhmä kokoontuu viiden kuukauden ajan kerran kuussa. Asiat ovat tunteita herättäviä ja me vetäjät vielä vähän kokemattomia. Mutta uskon, että tästä hyvä tulee ja ehkä meistä tulee ystäviä ryhmän jälkeen. Ainakin joistakin meistä.

Koen kaikkien kohtalot syvällä sydämessäni. Elämän tämä vaihe on niin rankka, että ihminen on elossa juuri ja juuri, levosta haaveillen, vapisten. Ei kutsuta kylään, kun on niin vaikea lapsi, ystävät jättävät järkyttyneinä, lasten isät katoavat, lapsen vaikeuksien hyväksyminen vie energiaa, liian järkyttävää on silloin, kun lapsi ei saa sitä apua, mitä hän tarvitsee, miten kullakin. Ole siinä sitten kokonainen ja yritä tykätä elämästä.

Eräs ryhmäläinen, jonka lapsi on vielä aika pieni ja saamassa vammadiagnoosin, sanoi, että hän ei missään tapauksessa halua väsyä. Ettei vain joutuisi luopumaan, kun on kuullut näitä tarinoita. Niin, minulle kävi juuri näin. Voimat loppuivat kertalaakista. Ehkä kerron siitä ryhmässä myöhemmin.