Annetaan ystävien olla läsnä ilon ja surun hetkinä. Otetaan elämä vastaan juuri sellaisena, kuin se tulee. Hetki hetkeltä, tunne tunteelta, ihminen ihmiseltä.
Blogiarkisto
- joulukuuta (1)
- lokakuuta (1)
- elokuuta (2)
- heinäkuuta (2)
- kesäkuuta (2)
- toukokuuta (2)
- helmikuuta (2)
- marraskuuta (1)
- lokakuuta (1)
- syyskuuta (1)
- helmikuuta (1)
- tammikuuta (3)
- joulukuuta (1)
- marraskuuta (1)
- lokakuuta (1)
- syyskuuta (2)
- elokuuta (5)
- heinäkuuta (2)
- toukokuuta (1)
- huhtikuuta (1)
- tammikuuta (3)
- joulukuuta (8)
- marraskuuta (7)
- lokakuuta (10)
- syyskuuta (9)
- elokuuta (8)
- heinäkuuta (2)
Tunnisteet
- Ei alkoholia kiitos (2)
- Elokuvat (1)
- Elämä (18)
- Jakomäki (4)
- Kirjallisuus kirjoittaminen (5)
- Kissat (4)
- Kohtalo (2)
- Kuvat muiden (6)
- kuvat omat (14)
- Kysely (4)
- Lesbous (9)
- Matkat (1)
- Minä ja muut (4)
- Rakkaus (3)
- Sikarit (3)
- Tapahtumat (8)
- Teatteri (1)
- Testit (1)
- Tiskaaminen (3)
- Tupakkalaki (1)
- unet (1)
- Vapaaehtoistyö (6)
- Vartiosaari (5)
- Viihde (8)
Kohtaamisia 11
Joskus ahdistaa kovaa ja itsetunto on nollilla. Olo on epätoivoinen ja tuntee itsensä typeräksi ja yksinäiseksi. Silloin lohduttavat nettiystävät. Voi ajatella häntäkin, sydämellistä, tukevaa ja ilahduttavaa keskustelukaveria. Tai toista, joka kaipaa viestiäni. Vaikka ei ole tavattu, ystävyys tai ainakin tuttuus tuntuu todelliselta.
Kun ahdistus menee ohi, voi heille antaa jotain, ehkä heidän heikkoina hetkinään. Ja voi kertoa, että kiitos siitä että olet olemassa. Olet hieno ihminen ja tykkään sinusta.
Kun ahdistus menee ohi, voi heille antaa jotain, ehkä heidän heikkoina hetkinään. Ja voi kertoa, että kiitos siitä että olet olemassa. Olet hieno ihminen ja tykkään sinusta.
9 kommenttia:
Have a nice day!!!
Mitä meinaa Hlbt... Vai pitäiskö se tietää?
Hihii ja jipii! Blogini ekat kommentit....
h: homo
l: lesbo
b: bi
t: trans
auttoiko?
Sinä Satu kirjoitat mahtavaa päiväkirjaa, mutta minä en ole osannut siihen ryhtyä. Kerro, miten se motivoi, jos haluat vain.
Santos, thank you for your greeting! You are giving important effort here, the best luck with it.
Hmm.. Miten päiväkirja motivoi.
Kysymys on vaikea ja monitahoinen, mutta yritän vähän hahmotella. Itsellenikin.
Siitä siinä ehkä eniten on kyse: että kirjoittamalla hahmottelee itsellensä asioita. Ja kun kirjoittaa julkisesti niin joutuu "selittämään" enemmän kuin jos kirjoittaisi itsellensä ja siten myös pohtimaan enemmän. Yrittäessään kuvata ulkopuoliselle yksinkertaista tapahtumaa sanomatta täysin tarkasti kuka, mitä ja missä jää jäljelle vain idea: millainen, miten ja miksi.
Parasta on se, että saa tukea. Että joku elää mukana. Minun tapauksessani aika monikin.
Minulle kirjoittaminen on toinen luonto, aikaa itseni ja ajatusteni kanssa, kirjoittaessani teen sitä mistä nautin. Tunnen itseni jotenkin selkeämmäksi ja tyynemmäksi kun vuodatan ajatukseni näkyville. Ja minusta on mukavaa että pystyn selaamaan taaksepäin, katsomaan mitä milloinkin on tapahtunut ja miltä tuntunut.
Aluksi oli monin verroin vaikeampaa kirjoittaa blogiin kuin päiväkirjaan, piti ylittää monia muureja siinä mitä uskaltaa ja pystyy sanomaan, piti selvittää mikä minä olen blogissa ja mikä todellisuudessa ja päättää mitkä asiat jäävät kokonaan tai osittain blogin ulkopuolelle, keksiä salanimet ja ilmaisut asioille, jotka todellisessa elämässä ehkä ovat eri nimisiä. Piti voittaa se pelko "olla näyteikkunassa" ja jatkaa omana itsenään tekstissäkin, huolimatta muista.
Mutta mitä pitempään on blogissaan turissut sitä kotoisampaa se on. Tuntuu aika luonnolliselta käyttää henkilöistä kahta eri nimeä, todellista ja bloginimeä. Ja jotenkin on upeaa tajuta aikajana. Että kohta kaksi ja puoli vuotta. Jotkut ihmiset ovat olleet mukana alusta alkaen! Monet ovat vain piipahtaneet seuraamassa elämääni, mutta osa on jäänyt pysyvästi. Monet piipahtaneetkin ovat vaikuttaneet minuun ja jättäneet syvän muistijäljen.
Tuntuu oudolta ja silti todella vapauttavalta voida olla niin tosi, niin rehellinen, sanoa niin suoraan. Kertoa ihmisille elämästään aivan toisella syvyydellä kuin mitä voisi ehkä koskaan kertoa fyysisesti lähellä oleville. Jos oikeassa elämässä alkaisin vuodattaa kaiken pahan oloni kavereiden niskaan, he häipyisivät. Täällä ihmiset käyvät vapaaehtoisesti vuosikausia lähes päivittäin lukemassa. Ehkä sen mahdollistaa se, että blogittaminen on tavallaan yksisuuntaista viestintää, vastaanottaja voi itse valita milloin lukee ja mitä, joten heille ei tule pakkotilannetta "kuuntelemiseen" jos ei oma fiilis ole oikea. Ja kuitenkin säilyy se niin rikas ja motivoiva vuorovaikutus, kun tavallaan ystäviksi muodostuneet ihmiset kannustavat ja lohduttavat elämän polveilujen myötä.
Kun ihmisten väliltä riisutaan pois arkielämän vaikeudet, työasiat, harrastukset ja muut teot jää jäljelle oikeastaan vain ajatukset ja tunteet. Monet kirjoittavat tällä ajatuksen tasolla jättäen tietoisesti pois arjen tapahtumat tai käyttäen niitä lähinnä viitekehyksenä, keskittyen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa ja yleiseen pohdintaan. (Riippuen tietysti blogin tyylistä.) Tämä antaa minun mielestäni kommunikaatioon jotenkin uuden ja täydemmän mahdollisuuden. Kirjeet olivat henkilökohtaisempia, sähköpostiviestit myös. Blogit ovat jotain outoa ja selittämätöntä, mutta joista jokainen voi ottaa sen mitä haluaa.
Ja tavallaan ne korjaavat myös sitä syvää yksinäisyyttä, jota on todella vaikea myöntää tai selittää ympärillä oleville ihmisille. En tiedä olenko muuttunut itse vai onko blogittaminen muuttanut minua näinä vuosina, mutta en mielestäni ole enää niin yksinäinen.
Koska tiedän, että jotkut tietävät mikä todella olen.
Auttoiko tämä?
Mieletöntä!
Kiitos Satu. Monta näkökulmaa, syvyysastetta, pohdittavaa. Vau!
Hyvä ajatus tuo, että lukija päättää mitä lukee ja mitä ei. Kasvokkain keskustelussa joutuu tekemään näkyvämmin tiedoksi sen, jos ei jaksa enää kuunnella.
Minä olen aika ehdoton ihmissuhteessa: odotan melkomoista avoimuutta ja kykyä keskustella ja keskustelemista. Olet oikeassa: ihan, ihan kaikkea ei tule puhuttua. Mutta sitä, lähinnä hävettävää, en kertoisi blogissakaan, ainakaan vielä.
Tästä avoimuuden vaateesta voi johtaa ajatuksen, että avoimuus blogissa on jonkinlaista uskottomuutta. Miksi haluta jakaa syvimpiä tuntojaan jonkun muun kanssa kuin oman rakkaansa? (En syytä ketään, pohdin vain.)
Jännäähän tämä on: lukeeko kukaan juttujani, katsooko valitsemiani kuvia, kommentoiko? Odotusta, paremman yritystä. Pelkoa siitä, että unohdetaan, jos ei kirjoita kyllin usein. Koukuttavaa.
Monet bloggaajat varmasti ovat ihmisiä, jotka luontevasti ilmaisevat itseään juuri kirjoittamalla. Olenkin joskus surrut sitä, että blgit ja nettikeskustelut suosivat kirjoittajia, muilla tavoin itseään ilmeisevat ovat muualla.
Rohkeus ylipäätään kannattaa, törkyä tulee niin harvoin. Jos joskus tulee, sen kestää kyllä.
Vieläkö muuten liftaat?
Hävettävien aiheiden pohdinta on minulle paljon helpompaa täällä, kun tiedän ettei kukaan "oikeasti" "tunne" minua - jos nyt nuo sanat mitään tarkoittavat. Ette siis pysty yhdistämään kertomiani asioita kasvoihin tai todellisiin faktoihin. Ja kirjoittamalla on muutenkin helpompi pohtia vaikeita asioita, menneisyyttä, lapsuutta, isäsuhdetta, kodin ristiriitoja, hyväksikäyttöä, raiskausta, outoja ja hävettäviä suhteita miehiin. Päin naamaa kaverille tai työkaverille ei haluaisi niin hevillä myöntää että olen eksyksissä ja täysin rikki, etten itsekään tiedä miksi teen näitä hölmöjä asioita, etten osaa tämän paremmin. Ja koska osa kavereista ei vuosiin tiennyt näistä elämäni epäkohdista, täytyy sanoa, että elämä on erilaista ulospäin kuin miltä se sisällä tuntuu.
Kulisseja, kulisseja.
Syvimpien tuntojen jakaminen rakkaan ihmisen kanssa on vielä täysin eri ulottuvuus kuin blogaaminen, jossa takuuvarmasti jokainen tietää ja tuntee, että kuka tahansa saattaa tämän lukea. Minä kirjoitan voidakseni joskus olla läheisessä suhteessa, parantuakseni omista haavoistani niin paljon, että uskaltaisin joskus luottaa, että saisi uskoa ihmisiin ja varsinkin miehiin. Tai edes yhteen mieheen. Että pääsisin eroon siitä kehästä johon olen jumiutunut, etten aina valitsisi niitä vääriä tyyppejä. Henkilökohtainen tilanne rakkaan ihmisen kanssa vaatii uskallusta, luottamusta, kurotusta toisen puoleen. Blogi on siihen verrattuna sokeaa haparointia ihmisten suuntaan.
Sillä nyt en pystyisi kertomaan lähimmille ihmisille itsestäni kaikkea. Pidän tiukat rajat, koska edelleen pelkään niin kovasti hylkäämistä, yksinjäämistä ja petetyksi tulemista. Niistä syistä olen kirjoittanut paljonkin.
Omat kummallisuudet ja ajatusvirheet tulevat ehkä paremmin esille näin, kun joku vaivautuu kommentoimaan, sanomaan ilman pahaa tarkoitusta että ootpas nyt muuten pikkuisen kierosti pohtinut tuon asian. Se antaa perspektiiviä, muuttaa päiväkirjan itseensäkäpertyneet surkuttelut ja kaikkivoipaisuuden kuvitelmat arkisemmiksi ja nöyremmiksi. Ja jossain vaiheessa voi nauraa itsellensä. Ja ehkä joskus ajatukset oikenevat.
Niin, myös tässä ovat jännityksen ja pelon tunteet esillä: miten käy, miten menestyn, pitävätkö ihmiset. Mutta jossain vaiheessa ulkoiset menestyksen merkit eivät ole enää niin tärkeitä. Itse kirjoittaminen vie mennessään ja (niin kuin olen toivoinut käyvän myös raha-asioissa) "menestys" tulee siinä sivussa.
Ei kannata surra sitä, että ihmiset valitsevat itsellensä sopivimman tavan viestiä. Eihän ketään voisi pakottaa tällaiseen toimintaan, eikä kaikkia kiinnosta istua tietokoneen ääressä lukemassa muiden ajatuksia. Mutta se myös tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse lähteä skeittaamaan tai baariin juomaan, jos en halua. Silti jos tahdon seurata näiden ihmisten viestintää, voin sitä tehdä. Vaikka en pääsisikään koskaan siihen sisälle, en ehkä koskaan voisi sitä niin perin pohjin ymmärtää, koska olen itse erilainen.
Rohkeus on hyvästä, mutta blogissa se on melkein turvallisempaa kuin muualla. Ihmisten joukossa viestiessä täytyy olla tarkkaavaisempi muiden reaktioiden suhteen juuri vuorovaikutuksen takia. Ei voi vain paasata sitä omaa asiaansa menemään puolen sivun verran ja sitten loggautua ulos, mitään selittelemättä :D
Liftaaminen.. Kuten blogini reissut-osiosta näkee, niin .. no. Uskomaton on tapahtunut. En enää liftaa niin usein kuin ennen. Nämä kaksi ja puoli vuotta blogia ovat nähneet melkoisen muutoksen minussa. Ennen reissaaminen oli viikottaista ja ikävä pois jatkuvaa, halusin aina jonnekin muualle ja aina jotain uutta, uusia kyytejä, uusia ihmisiä. (Siitä vaan selaamaan reissujuttuja :) Nyt työasioiden, arjen, mietiskelyn, rauhoittumisen ja kaikkinaisen muuttumisen johdosta olen viime kesän kulkenut asiallisesti autoillen töihin ja puoleen vuoteen liftannut kerran.
..... Kukaan ei voisi olla tästä hämmästyneempi kuin minä.
Olen pudota penkiltä kun ajattelenkin sitä, että ... .. mikä minusta on tullut? Mikä nyt olen, mitä on tapahtunut?
Tuntui täysin luontevalta nostaa peukalo kolme viikkoa sitten, ihan kuin olisin sen viimeksi eilen tehnyt, onhan kokemusta takana kuitenkin satoja tuhansia kilometrejä, mutta tilastoja katsoessa hirvittää..
Mutta viikon sisään tulee kilometrejä, sen yritän järjestää, eihän tässä nyt vielä sammaloitumaan ehditä ;)
Ehkä liftaaminen on enemmän yhdistynyt mielessäni tietynlaiseen suruun ja siihen yksinäisyyteen. Että on pakko pärjätä yksin. Ja tottahan minä pärjään.
Ja minun elämäni on vieläkin monella tavalla liftaamista: työasioissa katson ihmisiä silmiin ja kysyn niiltä "voisitko tehdä tämän" ihan samoin kuin ennen kysyin rekkakuskilta "pääsisinkö kyydissäsi", räätälöin lauseen vastaanottajaa varten, katson vaatteet, asenteen, tavat ja toimin sen mukaan mitä vastaanottaja luultavasti parhaiten ymmärtää. Sitähän liftaaminen on.
Ja haluan edelleen hälventää pelkoa erilaisia tapoja, tyylejä ja harrastuksia kohtaan. En vain enää itse toimi mesenaattina, en jaksa enää hämmentää ihmisiä pakottamalla heidät käsittämään että MINÄ liftaan. Minulle liftaaminen oli suurempi asia kuin monelle muulle, ei se ollut vain tapa päästä jonnekin silloin tällöin. Se oli elämää. On.
Sori pitkät sepustukset.
Kiitos vinkistäsi blogissani! Täällä oli todella mielenkiintoista keskustelua ja niin totta monessa kohtaa. En nyt kommentoi kaikkea, koska kirjoitin jo omia ajatuksiani blogissani, mutta sen verran vastaan tuosta uskottomuudesta lähimmälle/lähimmille.
Vaikka olisi kuinka rakas ihminen, ei voi täyttää toisen kaikkia puolia/ kaipuita.
Mekin olemme hyvin läheisiä, mutta hän ei ole lainkaan kirjallinen ihminen. Eli kirjat, kirjoittaminen ja kaikki siihen liittyvä minulle tärkeä elämän osa-alue jäisi täysin pois. ei sekään ole oikein, eikä häneltä pois, koska ei ole siitä kiinnostunut.
Hyvää jatkoa sinulle!
Heippa Leijonainen!
Hyvä näkökulma, kiitos. Voi hyvin!
Terve Satu!
Itsensä kehittäminen, että elämä tuntuisi hyvältä ja omien rajojen tunnistaminen on todella tärkeä juttu. Siinä sitä harjoittelemista on.
Minullekin liftaaminen on ollut jotain enemmän, mutta sinulle varmasti vieläkin enemmän. Vapauden tunne, irtioton tunne, ihmisten kohtaaminen ihan eri tavalla kuin muuten arjessa, liikkellä olo. Minä haaveilen jatkuvasti liftaamisesta. Toteutus on jäänyt vähiin viime vuosina, mutta kuitenkin.
Mikä minusta on tullut? -pyörrytys syntyy minussa siitä, että en enää tanssi hulluna kapakoissa, diskoissa, niin kuin ennen oli aivan pakko. Ennen en pysynyt hereillä baareissa ja karkasin monta kertaa kavereiden ihmetellessä tanssimaan toiseen ravintolaan. Nyt istun sujuvasti pyrstölläni baarituolilla ja juttelen mukavia. Juomaa kuluu kyllä tällä tavalla enemmän....
Lähetä kommentti